Ajattelin että on saatava kirjoittaa asioita, joita mielessä pyörii. Ajatuksia on niin paljon, ja tuntuu ettei niitä koskaan saa sanottua, niin kuin sillä lailla ihan oikeasti kaikkea. Toivon että joku lukee blogiani, ehkä saa lohtua mahdollisen sairautensa kanssa kamppaillessaan, tai vaikka olisi tervekin ihminen, oppisi ymmärtämään paremmin vakavasti sairastuneen kanssaeläjän ajatusmaailmaa. Ajatusmaailma nimittäin muuttuu kun ihminen sairastuu, monet asiat saavat uudet mittasuhteet, ja koko ympärillä oleva maailma pienenee ainakin ajoittain. Se ei ole itsekkyyttä, eikä se ole ylimielisyyttä muita ihmisiä kohtaan, se on vaan sitä että toivoo niin kovasti pysyvänsä hengissä, tekevänsä kaikkensa että rasittaisi itseään mahdollisimman vähän, jotta kestäisi raskaat hoidot. 

Olen 36-vuotias perheenäiti ja vaimo. Pääsääntöisesti sitä omasta mielestäni, mutta toki olen muutakin; lomituspalveluohjaaja, ravihevosen treenaaja, metsästäjä, koiraharrastaja, taivaanrannanmaalari, isin ja äidin tyttö, suomirokin kuuntelija, luontoihminen... Ja valitettavasti syöpäsairas. 

Meillä on kolme lasta, 9, 11 ja 12-vuotiaat koululaiset. Mahdottoman reippaita lapsia, se on pakko sanoa. Mies kulkee reissutöissä, minä hyvinä aikoinani olen aikamoinen työmyyrä ja innokas harrastaja eri asioiden parissa, joten lapsista on kasvanut omatoimisia ja reippaita pikkuihmisiä. Jos nämä ipanat eivät pärjää elämässä , niin sitten ei pärjää kukaan! 

Olimme asuneet nykyisessä osoitteessamme kuukauden päivät, kun aloin aavistella ettei kaikki ole kunnossa oman terveyteni osalta. Työpaikkani oli organisaatiomuutosten vuoksi vaihtanut paikkakuntaa, minä muutin perässä ja olin ehtinyt olla uuden työnantajan palveluksessa kolme viikkoa vuoden 2010 alusta alkaen, kun varasin ajan lääkäriin vaivojeni vuoksi. Otettiin kokeita ja näytteitä, tutkittiin ja hutkittiinkin, sitten odoteltiin jokunen tovi vastauksia.  Ollessamme mieheni kanssa matkalla ystävien häihin, sairaanhoitaja soitti ja kertoi, että koetulokset viittaavat syövän mahdollisuuteen, mars jatkotutkimuksiin... 

Onneksi ihmisen mieli toimii melko hitaasti, sain nauttia ystävien hääjuhlasta vielä täysin siemauksin, kun en vielä osannut ottaa uutista ihan vakavissani. 

Tästä on kulunut nyt yli vuosi, ja todentotta takaraivooni on iskostunut paljon ajatuksia! "Syöpä. Minulla on syöpä ja se hallitsee koko elämääni. En voi enää noin vaan hypätä autoon ja hurauttaa harrastuksiin, ensin on kuunneltava vointia ja jaksamista, selviänkö tästä päivästä kunnialla, vai jäisinkö kuitenkin kotiin lepäämään. Kuinka läheiset, rakkaat ihmiset jaksavat kantaa tämän taakan, surun ja huolen tulevasta?  Kuinka kauan jaksan ponnistella  voimissani, jos hoitoja vielä joudutaan jatkamaan? Miksi entiset, hyvät ystävät kaikkoavat ympäriltä, kun toinen sairastuu?"

Ajatusten sekamelskaa, toivon kipinöitä ja huolta huomisesta. Elämä on tässä ja nyt.