Takana on paljon syöpähoitoja. Mutta kuinka hiton kauan olen jo sairastanut, sitä ei tiedä kukaan! Oikeastaan sillä ei ole mitään merkitystäkään, mutta pistää vaan miettimään kuinka monta ihmistä sairastaa tietämättään. Käykää hyvät naiset papa-kokeessa! Se on ikävä toimenpide, mutta muistakaa se, että jos sairastaa syöpää, paranemismahdollisuus on paras kun tauti saadaan kiinni mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.  Tosin kävinhän minäkin säännöllisesti kokeissa, ja puhdasta näytti, sitten yhtäkkiä olikin syöpä... Mutta entäs jos en olisi mennyt, ehkä kasvain olisi kasvanut kasvamistaan ja jonain aamuna olisin herännyt kuolleena.

Tiedän naisia jotka eivät ole käyneet kokeissa kymmeneen vuoteen.Hei haloo, nyt kipin kapin sellaiset jääräpäät kokeisiin, heti! 

Olen saanut sädehoitoja maksimiannoksen. Määrättömän säteilevä tyyppi siis. Se on hyvä että jollain tasolla säteilen, sillä olen huomannut että hymyilen vähemmän kuin ennen, vaikka haluaisinkin olla samanlainen ilopilleri kuin ennen. Sytostaatteja on tiputettu niin paljon etten edes muista kuinka paljon. Minua on magneettikuvattu, ja viime vuoden joulukuussa sain kuulla ilouutisen, että kasvainta ei enää näkynyt kuvassa. Voi sitä ilon ja riemun tunnetta, nauroin kuin pieni sekopää itsekseni iltaisin sängyssä peiton alla. Hyvänolontunne oli mieletön! Pursusin elämäniloa ja voimaa. Mutta huhtikuun kontrolli puhui taas karua kieltään. Taas oli tautia havaittavissa, hyvin pienellä alueella, mutta kumminkin. Taas aloitettaisiin sytostaattihoidot. 

Olin musertunut! Olin käynyt ensimmäiset hoidot läpi suunnattomalla tsemppimielialalla ja reippaudella, ja yritin sitä nytkin. Kävin töissä, ja sytostattihoidin jälkeiset pari päivää lepäilin kotona, sitten taas menin töihin. Alkoi kuitenkin tuntua, että en jaksa tsempata enää. Olen väsynyt tähän kaikkeen, ja kaipaan vaan lepoa ja rauhaa. Kavereiden kannustus ei tuntunut oikein miltään, en jaksanut olla jes jes-mielialalla, vaan kaipasin enemmänkin lohdutusta, empatiaa ja myötäelämistä. Jotkut tuntuivat unohtaneen että olen sairas, minulta odotettiin samaa suoriutumista kuin ennenkin, ja jos en innostunut asiasta, minut jätettiin yksin. 

Pelko tulevasta on nyt enemmän läsnä. Ensimmäisellä kierroksella ajattelin aina että kyllähän tämä tauti selätetään, mutta nyt mietin usein että mitä jos hoidot eivät tehoakaan, mitä jos syöpä leviää. Olen nyt fyysisesti paljon huonommassa jamassa kuin vuosi sitten. Hoitojen sivuvaikutuksia on ilmennyt, ja yleiskunto mennyt huonoksi. Siitä olen iloinen että hiukset ovat nyt pysyneet päässä! Turha kenenkään sanoa, että hiukset on pikkujuttu, kun ei se kyllä ole. Hiukset on tärkeä osa persoonallisuutta, ja jos haluaa olla hiukset päässä niin silloin on paha mieli jos ne lähtevät omia aikojaan. Eri asia on jos joku haluaa olla kalju, silloin saa vapaasti ajaa päänsä paljaaksi. 

On surullista, että sairastaessa joutuu luopumaan niin paljosta. Minulla on maailman paras harrastus; hevosharrastus. En kuitenkaan pysty täysipainoisesti treenaamaan ruunaani, sillä olen liian usein kipeä ja huonovointinen. Olen luopunut tiukoista tavoitteistani saada ruuna starttiin siihen ja siihen päivään mennessä. Tällä hetkellä tavoite on ensi kesässä, ja jos se ei toteudu, se ei toteudu. En halua ottaa asiasta stressiä, minun elämässäni on muutenkin liian paljon stressiä. Jos siitä ei koskaan tule juoksijaa, niin so what, elämässä on paljon suurempiakin murheita kuin yhden  ruunanrupukan raviura! Se antaa minulle kuitenkin paljon iloa, kun edes joskus pääsen sillä ajamaan ja saan kuvitella että tässä sitä treenaillaan suurkilpailuvoittajaa ;) 

Toinen rakas harrastus on metsästys. En ole kahteen vuoteen päässyt käymään metsällä, tämän sairauden vuoksi. Ai niin, paitsi viime syksynä mentiin jänispassiin... Seisoin haulikko valmiina odottaen milloin kuuluu ajohaukku, kunnes kymmenen minuutin kuluttua oli pakko lähteä pois, oli niin huono olo etten meinannut jaksaa enää pysyä jalkeilla. Se siitä metsästyspäivästä, ei saatu jänispaistia. Onneksi oma koira pääsee miehen ja muiden kanssa metsälle. Minun suuri haaveeni vaan tuntuu hajoavan pieniksi palasiksi taivaan tuuliin, että koiran kaksivuotissyksynä päästäisiin jo tositoimiin kanalintujahtiin. Ei ole voimia, eikä olkapäässä oleva haava kestä rekyyliä, se on selvä. 

Maanantaina kävin Pet ct-kuvauksessa. Koko kroppa kuvattiin läpikotaisin, mitä kuuluu syöpäkasvaimelle, ja onko jossain etäpesäkkeitä. Vielä en ole saanut soittoa lääkäriltä. Tämän viikon aikana pitäisi tulla tieto. Kuljen puhelin kourassa huoneesta toiseen, en osaa oikein keskittyä mihinkään kun odotan soittoa. Toivon kipinät ovat hyvin vähäisiä, minulla on hyvin vahva tunne että tautia on vielä, ja hoitoja jatketaan. 

Olisinpa väärässä! Voi kuinka hyvältä tuntuisi olla kerrankin oikein kunnolla väärässä!